14.2.2007

Tietoisuudesta

Päivän villein ajatus tulee M.D., PH.D. Vilayanur Ramachandranin kirjoittamasta artikkelista. Aiheena on ihmisen tietoisuus itsestä, sekä perusteltu arvaus siitä, miten tämä kyky on muodostunut.

Tietoisuus on periaatteessa helppo asia kunkin ymmärtää, koska se on joka hetki läsnä. Tiedän, että minä olen minä. Mitä sitä kummempia analysoimaan, vai? Mutta kun itsen ja sen minän syntymekaniikkaa ja toimintatapoja alkaa pohtia, on hyvin nopeasti vaikeuksissa. Ehkä on lohduttavaa, että Roger Penrosen sekä nyt jo edesmenneen Richard Feynmanin kaltaiset supermielet ovat kvanttimalleistaan huolimatta olleet yhtä lailla aiheesta ulalla.

Mitä Ramachandran sitten tästä aiheesta meille haluaa sanoa?

Hänen teoriansa tietoisuuden synnystä on yksinkertainen. Hän esittää, että varhaisille ihmisille kehittyi ensimmäiseksi "other awareness" - eli kyky asettua muiden asemaan ja arvata, mitä nämä kulloinkin ajattelivat. Empatiakyky siis. Tämä auttoi silloisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Here's the catch: Itsetietoisuus kehittyi vasta tämän jälkeen, ikäänkuin lisäbonuksena. Kun ihmisille oli ensin kehittynyt kyky päätellä, mitä muut ajattelivat, oli sitten myös mahdollista kääntää tämä sama kyky itseensä.

Itsetietoisuus olisikin jonkinlaista rekursiivista itse-empatiaa. Kuten alussa kirjoitettu, idea on aika villi.

[kuva: gosai.com]

-- lot

9 kommenttia:

Kami kirjoitti...

On kyllä kieltämättä jännän kuuloinen malli. Voisi tavata tuon linkin takaa löytyvän jutun.

Minua on enemmän kiinnostanut tietoisuuden olemus. Ikäänkuin tietoinen minä olisi vaan jonkinlainen heijaste olennosta joka on aivan käsittämätön. Naamari jota jokin muodoton, mahtava ja ikuinen hahmo pitää yllään.

Tietoisuus pyrkii värittämään todellisuutta ja se tekee sen alitajunnan kautta. Olen henk. koht. kokenut aika ison muutoksen itsetuhoisesta, synkästä ja väkivaltaisesta ihmisestä suht seesteiseksi, tyyneksi ja enemmän analyyttiseeksi tyypiksi. Maailma on sama, se vaan muodostuu hieman eri käsitteistä, tavoista nähdä asioita ja uskomisesta eri asioihin. Egon asteittaiseen kuolemaan.

Tai no, kuolema on ehkä väärä sana, en usko että egon tappaminen olisi terveellistä. Sen kautta on niin tehokasta saada asioita tapahtumaan. Siihen uskovat enemmän ne ihmiset jotka etsivät valaistusta. Minä koitan etsiä rakentavia strategioita päästäkseni haluamaani lopputulokseen.

Ehkä menee vähän aiheen sivusta jo tässä kohtaa, joten lopetan.

lot kirjoitti...

No onhan tämä tavallaan off-topiccia, mutta ei kai mikään estä välillä kirjoittamasta muistakin asioista kuin mamuilusta.

Vai estääkö?

Siinäpä kysymys. Itseäni on pitkään vaivannut eräs tietoisuuden "kulma", eli halujen ja ylipäätään tahdon syntyminen. Tiedän, että jos haluan jotain asiaa X, pystyn yleensä keksimään keinot (=strategian) tähän tavoitteeseen pääsemiseksi. Voi olla, että keinot ovat niin työläitä saavutettuun hyötyyn nähden etten koskaan lähde X:ä tavottelemaan. Toteutus on kuitenkin toisarvoista. Pääasia on, että tiedän _tarvittaessa_ pystyväni saavuttamaan asian. Tämä antaa tiettyä tyynneyttä - ehkä sinunkin tapauksessasi on kyse jostain samankaltaisesta.

Mutta varsinainen ongelmani on se, että en oikein hahmota sitä, miksi alan alunperin haluta sitä asiaa X.

Jotkut uskonnoista ottavat kantaa halujen sammuttamiseen. Jonkinlainen katharsis, nirvana on mahdollista saavuttaa, kun halut onnistutaan sammuttamaan. Paradoksi tosin on siinäkin, että osa ihmisistä haluaa niin kovasti nirvanaan, että ovat valmiit luopumaan kaikista haluistaan. Ehkä se nirvana aktualisoituu silloin, kun tajuaa ettei pitäisi edes haluta sitä nirvanaakaan..

Mutta vielä takaisin aiheeseen. Kuulin joskus sanonnan: "tunne määrittelee tavoitteet, järki keinot". Se oli hyvin sanottu, asia menee juuri näin. Ikävä kyllä kukaan ei sano, mistä se "tunne" tulee. Kuka sen minuun on pistänyt?

Rekursiivinen itse-empatiointini ei sitä minulle kerro.

Jukka kirjoitti...

Kuolemanpelko ja uskonto taisi sitten syntyä bonuksen bonuksena ja bonuksen bonuksen bonuksena ? Ja uskonnon ryhmäkoheesiota kasvattava vaikutus bonuksen bonuksen bonuksen bonuksena ?

(Siis tuo ei ollut joukki.)

Katso vastaukseni kaksi uutta postaustani jotaka liittyvät sun aamuiseen kommenttiisi uskonnosta ja ryhmäkoheesiosta:

Kansankokonaisuus-Jukka

lot kirjoitti...

jukka, toivon, että se hassunnäköinen ja oudonniminen intialaisdoktoori on väärässä. Tänään, huonostinukutun yön jälkeen jälkeen tuntuu entistä huolestuttavammalta, että "minä" olisikin pelkkä tavanomaista tarkempi arvaus siitä, miten sosiaaliset naapuriapinat tuppaavat käyttäytyä..

Tuo bonuksen-bonuksen järjestys ei ole ihan kiveen hakattu. Kuka tietää, missä järjestyksessä mikin asia on syntynyt. Ja kieltämättä täytyy myöntää, että luulin tuota aluksi joukiksi. Mutta on tuossa jokin järki.

Saat lisää pähkäiltävää: lue vanha postaukseni allahista ja kerro, mitä olit mieltä. Alku on vähän puuroa, ydin tulee siellä lopussa.

Kami kirjoitti...

Siinä on muitakin muuttujia. Tunteet syövät toisiaan. Halu jotakin asiaa kohtaan saattaa hälvetä kun pelko iskee kehiin ja silloin on järkeiltävä se haluaminen takaisin esiin, koska se on se aito tunne, muu tietoisuuden luomaa roskaa joka laukaisee jonkinlaisen suojauksen.

Allekirjoitan tuon sanonnan myös täysin. Luin jostain että tunne on tiedostavan olennon vaisto. Ja sen minäkin olen moneen kertaan todennut, vaikka en pysty järjellisesti liittämään asioita a ja b yhteen, tiedän niiden olevan, koska minusta tuntuu siltä. Ei ole tarvinnut olla väärässä montaa kertaa.

Parasta on se että sinulle kerrotaan että olet väärässä, mutta jossain vaiheessa, ehkä monien vuosien jälkeen saat kuulla olleesi oikeassa.

Tutuistuin Richard Burneyn kirjoituksiin viime vuonna. Ja vaikka haiskahtaakin kultismilta, miehen näkemys on vankka ja monilta osin omassa elämässäni totta. Sain harvinaislaatuisen ahaa-elämyksen.

Hänen mukaansa 80% vahvoista tunnereaktioista on opittua, 20% itse tilanteesta.

Aika peruspsykologinen malli, mutta periaatteessa opimme lapsena reagoimaan asioihin, oppiminen jatkuu koko elämän tietenkin, mutta aikuinen ihminen joka suhtautuu asioihin reagoimalla, ei suhtaudu tilanteisiin. Kun lapsena opimme tietynlaisen reaktion ja koemme sen selviytymisen kannalta hyväksi, toteutamme sitä helposti aikuisenakin vaikka se olisikin tarpeeton. Ideana on siis se että pystymme tuntemaan, mutta samalla suhtaudumme kriittisesti tilanteeseen, säilytämme toimintakykymme ja pystymme rakentamaan tietoisen mallin toiminnastamme.

Minä pidän itseäni melko intuitiivisenä ihmisenä. Ymmärrän asioita joita en kykene järkeistämään.

Mitä haluun tulee, meillä on älytön määrä tietoa käytettävissämme, pystymme luomaan sillä huikeita maailmoja ja imitoimaan uskottavasti muita persoonia (uni) ja alitajunta joka sitä käyttää. Se alitajunta syöttää meille kuvia. Minusta alitajunta vaikuttaa primitiiviseltä, mutta huikean määrän tietoa omaavalta olennolta joka antaa meille tarvitsemamme tiedon, jotta voimme palvella sitä olemusta joka pohjimmiltamme olemme.

Ps. Olen hieman pöhnässä, kuuntelin kahden naisen tilitystä elämästä ja asioista tuossa juuri enkä voinut olla juomatta kaljaa, joten lätinäni saattaa olla sen mukaista, enkä jaksa tarkistaa sitä koska pitää mennä nukkumaan :P

lot kirjoitti...

kami: "..jotta voimme palvella sitä olemusta joka pohjimmiltamme olemme."

Mitä me pohjimmiltamme olemme?

Kami kirjoitti...

No minä näen sen niin että kun kaikki ylimääräinen poistetaan jää jäljelle syöminen, juominen, naiminen ja laumaeläimen käytös. Kykymme ja ominaisuutemme tuntuvat tukevan noita. Olen ajatellut että virikkeettömyys noissa asioissa tuottaa jonkinnäköisiä sijaistoimintoja jotka ilmenevät ääri-ilmiöinä tai apaattisuutena.

Minulla on silti tunne siitä että kaikki ei ole pelkästään siinä, että kaikella on tarkoitus. Sitä en kykene selittämään, eikä kaikkeen tarvitse vastausta saadakaan.

Olemme mielenkiintoisia olentoja, emme mitenkään ihmeellisiä tai tehokkaita tällä planeetalla, mutta omassa ääripäässämme vahvoja, tietoisuutemme tuntuu olevan
suuri voimavara, mutta se voi olla myös heikentävä tekijä. Siinä missä jokin muu eläin palvelee olemassaoloaan juoksemalla aina loppuun asti, meidän hieno tietoisuutemme antaa meille mahdollisuuden luovuttaa.

Tai jotain. Tälläista tämä pseudo-intellektuellin paskanjauhanta on :P

lot kirjoitti...

kami: "kun kaikki ylimääräinen poistetaan jää jäljelle syöminen, juominen, naiminen ja laumaeläimen käytös"

Niinpä. Mutta on kaiketi niin, että ihmisyys menee tuon määritelmän "ylimäärisen" mukana pois. Jos tietyt mentaalit prosessit karsitaan pois, emme ole sen kummempia kapistuksia kuin pörröiset piisamitkaan.

Ihmisyys on niitattu kovin tiukasti kiinni nisäkkääseen - sen kanssa on vain kyettävä elämään. On toki mielenkiintoista pohtia sitä, ettäkykeneekö ihmisyys joskus irtautumaan ruumiistaan, ja jos, niin miten. toisaalta tämän pohtiminen on sikäli turhaa, että vaikka moinen evoluution askel tulisikin suoritetuksi, hurraajat olisivat vähissä. Evoluutiolla kun ei ole tarkoitusta, ei suuntaa, ei suurta päämäärää. Evoluutio vain on. Ja me sen mukana.

Kami kirjoitti...

En ole varma meneekö siinä se ihmisyys. Kaikki keinotekoinen, vaikka kaipa senkin voi laskea ihmisyydeksi. Memeettinen? Lähinnä lähden siitä tynnyrikasvatusmallista. Ihminen on silti ihminen, osasi se puhua ja käyttäytyä tai ei. Älykäs, melko voimakas ja näppärä. Se kääntyy niin helposti itseään vastaan.

Monta kertaa palvomme itsessämme sitä mikä on parhaimmillaan väline.

Tietoisuuden pitäisi olla mielestäni tosiaan pelkkä väline. Väline jolla tuhoan vastarinnan, ylitän esteet, korjaan rikkoutuneen, rakastan kaunista ja käsittelen kuolevaisuuttani. Kykyni ennakoida, laskelmoida ja arvioida. Strategisen mallin osat päämääräni saavuttamisessa. Väline kuten ulkonäkö tai fyysinen voima. Useasti törmään ympäristössäni siihen että kaikki nuo ilmenevät jonain itsetarkoituksellisena päämäärättömänä tunnepaskana. Ympäristön ja luonnottomuuden vika? En tiedä. Sen tiedän ettei asiat ole niinkuin niiden pitäisi olla, ja sitä tämän sinun blogisikin käsittelee enimmäkseen. On muuten sellaisenaan parhaasta päästä.