20.10.2006

Pysyvä sota, pysyvä rauha

Nobelin rauhanpalkinto ei mennyt Martti Ahtisaarelle vaan professori Muhammad Yunukselle sekä Grameen-pankille. Palkitsemisperustet liittyivät kaikkein köyhimmille myönnettäviin mikrolainoihin.

Lainoja niille, jotka eivät tavallisilla perusteilla lainaa koskaan saisi. Miksipä ei?

Presidentti Tarja Halonenkin ehti jo Yunusta ja Grameen-pankkia onnitella: ".. köyhille suunnattu toiminta voi olla kestävää ja saada aikaan vakautta sekä parantaa kansalaisten – niin naisten kuin miestenkin – elinolosuhteita.". Halonen on muuten saanut vuonna 2004 Grameen Foundation -palkinnon, perusteina "sosiaalisen oikeudenmukaisuuden , ihmisoikeuksien, köyhyyden poistamisen sekä sukupuoleten välisen tasa-arvon edistäminen."

Suuria sanoja, hienoja ihmisiä.

Oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta toimivia ihmisiä.

Vaikken henkilökohtaisesti juuri Halosesta pidä, on kuitenkin pakko myöntää, että hän työskentelee erinomaisen sitkeästi ajamiensa arvojen puolesta.

Kritisoin tammikuussa sitä, että maailmanlaajuisten ongelmien kanssa taistelun ei pitäisi olla Suomen presidentin tehtävä. Halonen on kuitenkin ottanut hyvin laajan skaalan asioita hoitaakseen.

Kauaskatsovalla logiikalla voidaan ehkä ajatella, että maailman etu on myös Suomen etu. Nobel-komitea on tämän vuoden valinnassaan ollut ilmeisen samoilla linjoilla. "Pysyvää rauhaa ei voida luoda ilman, että suuret kansanryhmät saadaan ulos köyhyyskierteestä", totesi Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja Ole Mjös.

Ministeri Liisa Hyssälä lausui pari päivää sitten näin: "Köyhyys on turvallisuuskysymys". Ja edelleen: "Kyse on kaikkien yhtäläisestä oikeudesta tulla osalliseksi yhteiskunnan kehityksen tuomista hedelmistä". Linja nobelkomitean lausuman "jokikisellä ihmisellä on sekä potentiaali että oikeus hyvään elämään" kanssa on selvä.

Yunuksen, Grameen-pankin, Tarja Halosen, Ole Mjös:n sekä Liisa Hyssälän mielestä on toteennäytetty, että varallisuuden puute johtaa yhteiskunnalliseen epävakauteen, turvattomaan yhteiskuntaan, tilaan, jossa ei ole pysyvää rauhaa.

Hmm.

Onko todella näin?

Johtuuko rauhan puute todella siitä, ettei ihmisillä ole riittävästi rahaa?

Norjan rauhantutkimuslaitoksen johtaja Stein Tönnessonin pohdiskelee samoja asioita: "mitä tekemistä mikrolainalla ja rauhalla on?"

Mitä rauha ylipäätään on?

Rauha on wikin mukaan sodan poissaoloa. Kun ei ole sotaa, on rauha.

Mitä sota sitten on?

Sota puolestaan on sarja aseellisia yhteenottoja jonkin poliittisesti sovittamattoman kysymyksen vuoksi, kuten itsenäisyys, maa-alueet, resurssit, uskonto. Muitakin syitä voi olla.


Miten kaikkein köyhimmälle suunnatut mikrolainat sitten ehkäisevät itsenäisyyspyrkimyksistä aiheutuvia yhteenottoja?

Eivät mitenkään.

Entä maa-alueiden hallinnasta aiheutuvia valloitussotia?

Resursseista johtuvia sotia?

Uskonnosta johtuvia sotia?

Sama juttu. Eivät mitenkään. Se, että köyhille annetaan mahdollisuus kammeta itsensä pois surkeudesta, ei vaikuta perinteisiin sodan syihin millään tavalla.

Onko olemassa muunlaisia sotia? Ehkäiseekö köyhyyden poisto niiden syntymistä?

On vapaussota. Ja itsenäisyyssota. Coup d'etat eli vallankaappaus. Vallankumous ja kapina. Sisällissota. Ideologinen sota. Etninen sota. Uutena tulokkaana ennaltaehkäisevä sota.

Onko osoitettavissa, että mitään näistä sotatyypeistä voisi kategorisesti estää, jos vain köyhillä olisi enemmän varoja käytössään?

Tuskin.

Jokin yhteys asioiden välillä on kuitenkin oltava. Mikä se on?

Hämmästyttävänä huomiona todettakoon, että Yalen yliopiston Spencer R. Weart:n mukaan vakiintuneet liberaalit demokratiat eivät ole koskaan sotineet toisiaan vastaan. Wearth määrittelee käsitteen Demokraattinen rauha. On olemassa myös Oligarkinen rauha. Molempien rauhanmallien perusteiksi hahmotellaan ihmisten luontaista taipumusta sisä- ja ulkoryhmäluokitteluun. Ulkoryhmän jäseniä pidetään tyypillisesti alempiarvoisina, sopivina ja perusteltuina riiston kohteina. Demokraattisissa yhteiskunnissa kansalaiset luokittelevat kaikkien muidenkin demokratioiden jäsenet omaan sisäryhmäänsä. Ei jää jäljelle ketään jota riistää, näin sodat jäävät syntymättä.

Oligarkinen malli toimii vastaavasti; yhteiskunta lukee muut oligarkiat sisäryhmään. Eräs asia tekee kuitenkin tästä rauhamallista heikon: oligarkioiden eliitti ei tunne yhteenkuuluvuutta omia kansalaisiaan kohtaan vaan lukee heidät ulkoryhmään. Kansalaiset tuntevat eliittiä kohtaan samoin.

Demokratian vastakohta on yksinvaltius - autokratia. Autokratioissa vallitsee usein väkivallan kulttuuri, johtajaksi nousee se, joka kykenee taitavammin sellaisessa ympäristössä toimimaan. Valtaan noustuaan väkivaltaa käyttämään tottunut usein jatkaa samalla polulla. Myös suhteissaan ulkovaltoja kohtaan.

Autokratiat levittävät väkivallan meemiä lähialueille. Usein on kiinni sattumasta, mikä hallintomuoto leviää vallitsevaksi.

Wearth:n malli ei ennusta sitä, etteikö demokratia voisi enää koskaan sortua sotiin. Päinvastoin. Demokratia voi kehittää sisälleen uusia sisä- ja ulkoryhmiä. Ulkoryhmän voivat muodostaa esimerkiksi rikolliset tai terroristit. Wearth ei erikseen mainitse uskonnollisia ryhmiä, mutta voitaneen olettaa, että riittävän segregoitunut fundamentaaliuskovaisten joukko voi muodostaa ulkoryhmän. Riittävän erilaisten uskontotulkinnat voivat aikaansaada polarisaatiota väestöryhmien välille ja johtaa separatistisiin pyrkimyksiin. Toki separatismia voi syntyä muidenkin syiden takia. Maximiliano Herrera:n ylläpitämällä sivustolla on listattu 286 aluetta, joilla on eriasteisia irtautumispyrkimyksiä. Osassa näistä käytetään väkivaltaa. Osassa soditaan.

Yhteiskuntien hallitusmuodot eivät myöskään ole pysyviä. Jo vanha Platon esitti, että demokratiat luisuvat usein tyrannioiksi. Hallitusmuoto voi muuttua myös esimerkiksi vallankaappauksen vuoksi.

A.J.P. Taylor kommentoi osuvasti, että sotien syntyminen muistuttaa liikenneonnettomuuksia. On olemassa tilanteita, joissa niiden syntyminen on todennäköistä, mutta mikään logiikka ei voi varmasti ennustaa "kolarin" tarkkaa sijaintia tai ajankohtaa.

Psykologit E.F.M. Durban ja John Bowlby puolestaan väittävät, että väkivalta kuuluu pysyvästi ihmisluontoon. Jos näin todella on, lienee mahdotonta välttyä tulevilta sodilta. Mutta voiko ihminen muuttua?

Ja mihin suuntaan muutos tapahtuu?

Rauhantahtoinen mieli luonnollisesti olettaa, että ihmiset muuttuvat rauhallisempaan suuntaan.

Entä, jos käykin päinvastoin?

Malthusilainen sodan teoria kertoo sotien johtuvan väestömäärän kasvusta suhteessa rajallisiin resurreihin. Väestömäärä on kasvussa. Resurssimäärät taas eivät.

Evolutiivisen psykologian teoriat puolestaan kertovat, että sotiminen on kehittynyt toimintamalliksi, joka aktivoituu silloin, kun

a) kansakunnan kimppuun käydään tai
b) kansakunta näkee oman tulevaisuutensa synkkänä, jolloin se hyökkää muiden kimppuun.

Me olemme aina sotineet. Soditaanko jatkossakin? Ehkä jotain voi päätellä allaolevasta kuvaajasta. Kuvaajaan on piirretty länsimaiden vuosien 1600-1945 aikana käymien sotien tiheys sekä intensiteetti. Kuvaajan piikit ovat: Kolmenkymmenen vuoden sota 1618-48, Ranskan sisällissota sekä Napoleonin sodat 1789-1815 sekä lopuksi 1. ja 2. maailmansota vuosina 1914-1945. Sotien kesto lyhenee mutta intensiteetti kasvaa. Ei hyvältä näytä.

Lähde: War cycles

Maiskutellaan vielä hetki Nobel-komitean sanoja: "Pysyvää rauhaa ei voida luoda ilman, että suuret kansanryhmät saadaan ulos köyhyyskierteestä".

Voisiko kuitenkin olla niin, että rauhan puute ei johdukaan köyhyydestä..

.. vaan suhteellisista, näkyvillä olevista varallisuuseroista sekä ihmisiin olennaisena osana kuuluvasta varallisuuden itsellehamuamispiirteestä - eli ahneudesta?

Onko niin, että mikäli todella köyhiltä katkaistaan mahdollisuus vaurauteen, luodaan samalla ihmisjoukko, jonka piiristä väkivaltaisuudet varmuudella jonain päivänä leimahtavat liekkeihin? Onko eliitille turvallisempaa, että annetaan surkeille massoille edes jonkinlainen toivonpilkahdus? Onko se myös näille surkeille itselleen turvallisempaa?

Kun Hyssälä sanoo: "Köyhyys on turvallisuuskysymys", en väitä vastaan. Niin ärsyttävää kuin Suomen järjettömän kovalta tuntuva veroprogressio onkin, tasainen tulonjako sammuttaa ahneuden kirkkaimman liekin. Uusi sisällissota Suomessa vaikuttaa siis epätodennäköiseltä. Mutta mitä tapahtuu globalisoitumisen edetessä? Mikä on oleva maailmanlaajuinen kehityksen suunta?

Informaation raja-aidat ovat kaatuneet. Mannertenväliset ip-verkot tuovat Manhattanin loiston aavikkotuulien ja monsuunisateiden piiskaamien hökkelikylien ihmeteltäväksi. Ja vaikka nettiä ei olsi, ei niin köyhää kylää enää maailmasta löydy, jossa ei tv:tä olisi. Varallisuuserojen räikeä epäsuhta lyö silmille. Ei meidän silmillemme. Vaan heidän.

"Minulle!", huutaa ensimmäinen. "Minulle myös", jatkaa toinen. "Minäkin haluan!", huutavat kymmenettuhannet muut.

Näin saavutaan jälleen mahdolliseen "kolaritilanteeseen". Seuraa valinta kahden huonon vaihtoehdon väliltä: resurssien ja omaisuuden tasaus tai sota. Vääjäämätöntä voi hetken viivästyttää paikalliskirurgialla; mikrolainoilla, kehitysapuprojekteilla. Mutta pieni näpertely ei ole koskaan padonnut suurten massojen alhaisia tahtoja. Köyhä haluaa vaurautta, tarvittaessa rikkaan kustannuksella. Rikas haluaa pitää vauraudestaan kiinni.

Ensin pyydetään. Sitten korotetaan ääntä.

Kun vastausta, kompensaatiota tai viisumia ei kuulu, sävy vaihtuu: "Jos ette anna, me otamme".

Ultimaattinen valinta on tehtävä noiden kahden vaihtoehdon väliltä. Sillä muita vaihtoehtoja ei ole.

-- lot

3 kommenttia:

reino kirjoitti...

Täysin samojen asioiden kanssa pähkäillyt itsekin. On aivan selvää, että köyhälle naisporukalle kollektiivisesti annettu laina on hyvä asia. Tämän Nobel-palkinnonsaajan toiminnassa on vaikea nähdä mitään väärää. Periaate on oikea: älä anna tonnikalapurkkia käteen vaan opeta kalastamaan. Mutta ei sillä rauhan kanssa ole mitään tekemistä. Ja vaikka Sir Bob Geldorf sanoisi mitä, niin rahan uusjako tasan kaikille ei ratkaise mitään; vuoden päästä ollaan taas samassa tilanteessa.
Globaali solidaarisuus ja jatkuva kasvu vs. kestävä kehitys. Entä jos kehitysmaiden nykyinen elintaso onkin riittävä? Jos poistetaan uskonnollisen fanatismin ja kouluttamattomuuden aiheuttamat haitat. Mutta ei silti osteta taulu-TV:tä joka tupaan. Entä jos Music TV:n saarnaama elämäntapa ei teekään näitä kehitysmaiden miljardeja ihmisiä onnellisiksi. Sitten niillä vasta onkin syytä olla vihaisia.

Jukka kirjoitti...

Sodat esitetään aina johtuvaksi joko ihmisten köyhyydestä tai hulluudesta. Kuten tekstistäsi ilmenee niin syyt ovat paljon monimuotoisemmat.

Saksalaisten, hutujen ja serbien suorittamia tuhoamissotia tai kansanmurhia on selitetty psykologisilla syillä (massapsykoosilla).

Mutta kuten mm. sosiaalisen identiteettiteorian perustaja Henri Tajfel on todennut kyseessä ei ole mikään psykoosi vaan usein aivan rationaalinen toiminta: Ryhmä A haluaa päästä eroon ryhmästä B. Kyseessä voi olla esimerkiksi tilanne että ryhmältä A ovat jotkin resurssit loppuneet ja resursseja hankitaan lisää ryhmältä B.

Ihmiselle on ominaista jakaa ihmiskunta useisin ryhmiin A, B, ... ja nähdä oma ryhmänsä muita ryhmiä parempina. Kun kahden ryhmän välille syntyy konflikti toinen ryhmä usein demonisoidaan jolloin toisen ryhmän tuhoaminen muuttuu helpommaksi. Tällainen ihmisen ominaisuus on evolutiivisesti adaptiivista siinä kuin vaikkapa rakkaus. Katso myös:

http://kansankokonaisuus.blogspot.com/2006/10/oppikaamme-juutalaisten-kohtalosta.html

JanosK kirjoitti...

Hyvää pohdintaa, kiitps hienosta sivustosta. Itse jäin pohtimaan "vakiintuneita liberaalja demokratioita, jotka eivät ole koskaan sotineet toisiaan vastaan". Mikä on vakiintuneen liberaalin demokratian määritelmä? Sisältyykö sotimattomuus itsessään määritelmään? Voisiko esim. Nigaraguan (contra-sotaa USA:ta vastaan) konfliktia pitää demokratioiden yhteentörmäyksenä? Entä Suomen jatkosodan aikaista "teoreettista sotatilaa" länsiliittouneita vastaan? Tai Turkki ja Kreikka 80-luvulla... Ehkä vakiintunut tarkoittaakin samaa kuin "vakiintunut ja tyytyväinen osaansa" = ei syytä sotia, jolloin "demokratiat, joilla ei ole ollut syytä sotia, eivät ole koskaan sotineet keskenään.!?"