Oikein kohdistettu sääli

Sunnuntaina ilmestyneessä Vartti-lehdessä Mohamed Gelle, 36-vuotias somalipakolainen tilittää tuntojaan [1]. Hän oleskelee Suomessa ns. B-luvalla - tämä tarkoittaa sitä, että hänellä on väliaikainen oleskelulupa muttei oikeutta työntekoon tai opiskeluun. Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja, lakimies Liisa Murto kritisoi tilannetta. Hän näkee "suurena ongelmana sen, että B-lupa aiheuttaa saajalleen kohtuutonta kärsimystä".

Gelle on itsekin tilanteestaan huolissaan. Hän haluaisi "töihin vaikka MacDonaldsiin tai kenkätehtaaseen, mutta minua ei huolita mihinkään, koska minulla ei ole sosiaaliturvatunnusta".

Tilanne on Gellen kannalta niin kohtuuton, ettei Liisa Murto juuri säästele sanojaan: hänen mielestään Suomen turvapaikkapolitiikka on ankaraa ja Uvi:n tulkinta turvapaikanhakijoiden tilanteesta juridisesti väärä. Ellei tilanne muutu, Murto ennustaa väliinputoamisia ja syrjäytymistä.

Murto suositteleekin, että kaikille B-statuksella suomessa asuville irakilaisille, afganistanilaisille ja somaleille olisi myönnettävä pysyvä opiskelulupa. Näin Gelle ja hänen onnettoman kohtalonsa jakavat saisivat viimein sosiaaliturvatunnuksen ja pääsisivät töihin MacDonaldseihin tai kenkätehtaisiin.

Tilanteen epäreiluuden ja kohtuuttomuuden vuoksi Sanoma-konsernin omistama Vartti-lehti onkin uutisoinut Mohamed Gellen sekä muut vastaavassa tilanteessa olijat "B-luokan ihmisiksi".

Edelleen Vartti on muistanut velvollisuutensa rasismin vastaisessa työssä, ja otsikoinut Gellen murheellisen tarinan näin: "Mohamed ei vie työpaikkaasi". Aivan oikein. Ei hän sitä viekään. Hänellä ei ole lupaa tehdä töitä.

Kukaan ei tosin muista mainita, että Gellen elättäminen maksaa suomalaisille selvää rahaa. Aivan samoin muiden on kustannettava mitään tuottamattoman Liisa Murron palkka. Ideaalitilanne tietenkin olisi, että Gelle painaisi pitkää päivää kenkätehtaassa eikä Liisan virkaa oltaisi koskaan perustettukaan. Kaikki tekisivät töitä yhteisen hyvän eteen. Näin ei kuitenkaan olla haluttu toimia. Yhteiskunta on päätetty jakaa tavallisiin kansalaisiin, Liisa Murtoihin sekä B-luokan Mohamed Gelleihin.

Jotta saisimme vielä hieman perspektiiviä Gellen kärsimyksiin, käännetään katseemme hetkeksi Keniaan, toiseen somalipakolaisten vastaanottomaahan [2]. Siellä meidät vastaanottaa isäntämme Ahmed Noor, 33-vuotias viiden tyttären isä. Noor oleskelee Dadaab:n pakolaisleirillä, Kenian koilisosassa vain 50 kilometrin päässä Somalian rajalta.

Noor saapui leirille 18-vuotiaana. Hän on yksi leirin 130.000 pakolaisesta. Lisää virtaa sisään jatkuvasti.

Uudet tulokkaat ovat aina toiveikkaita nopean kotiinpalun suhteen. Juuri kukaan heistä ei kuitenkaan pääse leiriltä pois. Kotimaahansa he eivät uskalla palata, Kenian hallituksen mukaan somaleiden integrointi keniaan "ei ole kestävä ratkaisu".

Nemia Temporal, paikallinen UNHCR:n johtajan mukaan: "Leirin neljä kulmaa ovat ainoat paikat, jotka nämä ihmiset tuntevat". Pakolaiset asuvat pienissä, ohuista kepeistä ja kankaanpaloista kyhätyissä teltoissa. Kasvustoa on hyvin vähän, päiväntasaajan aurinko polttaa kaiken karrelle.

Leirillä 15-vuotta viettänyt 34-vuotias nainen, Qarad Ismal Sagal toteaa: "Minulla ei ole Somaliassa kotia. Yritän vain tehdä oloni paremmaksi täällä leirillä".

..

Niin.

On B-luokan ihmisiä ja on B-luokan ihmisiä.

Kenenkään ei pidä erehtyä väittämään, että Suomessa B-luvalla Suomessa kyhjöttävän Mohamed Gellen tilanne olisi mitään muuta kuin ahdistava, epäinhimillinen, väliinputoamiseen ja syrjäytymiseen väkisin runnova totalitaarinen automaatti.

Muistakaa siis kohdistaa säälinne oikein.

-- lot, 2006


LÄHTEET:

[1] Ida Riekko. Kaupunkilehti Vartti, 3.9.2006, ESPOO-versio. B-luokan ihmisiä. http://www.vartti.fi/static/kl/vartti/nakoislehti/2006/09/03/ES/index.html sivut 4-5

[2] CbsNews, 5.9.2006. Somalia Refugees Lose Hope of Going Home. http://www.cbsnews.com/stories/2006/09/02/ap/world/mainD8JSR1MO0.shtml